Huikea päivä. Äänikirjaa toivosta korvanappien kautta kuunnellen liukastelin tänään Sörkän Symppikseen. Kirjassa Maarit Kallio kertoo mm. siitä, kuinka “kukaan ei ole toivoton tapaus eikä itseä saa toivottomuuden läpi katsoa”. Juuri tähän ajatukseen hankekin pohjautuu ja toivoin, että tänään saataisiin tarinoita paperille. Itsestään kertomalla katsantokanta omaan itseen voi muuttua. Tuleekin kerrottua asioista, mitkä eivät ole ehkä päällimmäisinä ajatuksissa, mutta jotenkin alitajunta tai jokin laittaa ne kertomaan. Ajattelin, että olisi kyllä hienoa kuulla myös toiveista, tai ainakin siitä, että niitä on. Ehkä toiveet voisi olla jonkin tulevan pajan aiheena?
Mielessä pyöri myös ajatuksia siitä, että mahtaako paikalla olla tuttuja ihmisiä, joita voisi houkutella tarinoimaan itsestään? Tuttujen kautta helposti uudempikin kävijä voisi tulla katsomaan, mitä me teemme. Mietin sitäkin, että mahtavatkohan miehet innostua ensimmäisestä aiheesta? Valmiiksi mietittynä oli kyllä muutamia muitakin koukkuja, millä tarinoita voisin lähteä kalastelemaan, mutta tällä kertaa koukuksi riitti hyvin simppelit jutut.
Sukulakulaatikko kädessä lähestyin melkein täyttä pöytää aamupalaansa nauttivia miehiä, kun jo yksi heistä kysyi, että “saisko lakun?”. Sanoin että saa, mutta saa myös kertoa omaa tarinaansa ja miksi just hän on niin hyvä tyyppi? Siitä se sitten lähti. Muutkin halusivat kertoa, miksi ovat hyviä tyyppejä ja niin lähti aaneloset ja kynät jakoon ja päädyin miesten kanssa pöytään, mistä en sitten liikkunutkaan ennen kotiin lähtöä.
Tarinaa alkoi tulemaan yhden, jos toisen miehen suusta. Aluksi ehkä vähän vaatimattomasti, mutta kohta myös toisten läsnäolon kannustamana. Itseä saattoikin ehkä siinä muiden kuulleen vähän nostattaakin. Ja olihan moni toisilleen tuttu, niin kun oli toisen tarinakin. Tai ainakin osa siitä. Joku pystyi kaiken sen keskustelun keskellä kirjoittamaan omia ajatuksia paperille. Yksi lähti piirtämään ja samalla kertoi tarinaansa. Tajusin, että täytyy ottaa mukaan lisää kyniä, kun nyt ei ollut tarpeeksi värejä. Välillä joku lähti teilleen ja joku uusi tuli ihmettelemään, että mitä tapahtuu. Pöytään meitä mahtui seitsemän ja pöytä oli täysi kutakuinkin koko ajan. Itse kirjoittelin miesten puheita kynä sauhuten melkein koko ajan.
Yksi nainen kyseli, että miksi juttu on miehille? Ennen kuin edes ehdin vastata, tuli häneltä toteamus, että “niin toisaalta, naisille järjestetään kyllä tosi paljon omia juttuja. Mä voin pyytää kotpna mun miestä kertoon sen tarinaa. Mä voin kääntää sen suomeksi, sillä on kyllä ollut sellanen elämä, että huhhuh”. Sovittiin, että näin tehdään ja tavataan ensi viikolla uudelleen. Samalla mietin, että ihan mahtavaa! Just näin! Joku kertoo toiselle tästä mahdollisuudesta. Että Omakehussa voi kertoa tarinansa, minkä minä ja me muut hankkeessa luetaan. Ja tarinan kuulee mahdollisesti moni muukin lopullisen tuotoksen kautta.
Yksi mies taas kuului sanovan toiselle, että “toi oli hyvä juttu, kirjota säkin, mä tajusin tos itestäni jotain”. Tästä vähän hämmentyneenäkin ajattelin, että ihan huippua! Mitenkään ei oltu pöydässä sen kummemmin puhuttu kirjottamisen syvemmästä merkityksestä. Siitä, että avaako se kenties itselle jotain uusia ajatuksia itsestä tai tuoko uutta näkökulmaa omaan toimintaan. Ainakin yhdellä se sai selkeästi aikaan jotakin uutta ymmärrystä itsestä.
Tarinoinnin siivittämänä toki kyllä keskusteltiin miesten ja naistenkin kanssa syvemmistä asioista. Oli puhetta itsetuntemuksesta, kehumisen merkityksestä, uskomisesta itseen sekä itsensä ja oman elämänsä arvostamisesta. Ja miesten tarinoista kuului monenlaisia ääniä. Oli surua, pettymystä ja katkeruutta, mutta onneksi myös ylpeyttä, rakkautta, iloa ja sitä toivoakin.
“Mulla on itellä mennyt asiat eteenpäin. Ei oo asuntoa, mut paikka missä voin olla.”
“Mut koitetaan pysyy positiivisena. Oikeudenkäyntikin on tulossa täs kuussa, sitä tutkitaan ehkä rankempana juttuna, kun se oikeesti on. Oon asianomaisena, eiköhän se mee ihan hyvin.”
Niin, koitetaan pysyä positiivisena. Tärkeätä tässä hetkessä ja elämässä yleensä. Tarinoinnit jatkuu ja tarinoita ehkä syntyy Symppikseen niitä varten jätettyyn kirjaan. Tai sitten kirja on lähtenyt tärkeämpiä tekstejä keräämään. Ei voi tietää. Pysytään positiivisina ja toivotaan tarinoinnin ja kirjoittamisen kipinän saaneen tulta alleen. Itse olen ainakin ihan “liekeissä”.
Teksti: Satu Kivinen
