Teksti: Satu Kivinen
Lähdin mukaan Omakehu –hankkeeseen viime syksynä, kun hankkeen toiminta oli jo pyörinyt ja miehet kirjoitelleet itsestään runoja, tarinoita ja biisejä. Ajattelin, että hanke tarjoaa upean mahdollisuuden miehille, joiden tarinat jäävät usein kuulematta. Mietin niitä töissäni kohtaamia miehiä, joiden tarinoita me työntekijät olemme kuulemassa, jos aikaa on. Voisiko hanke olla mahdollisuus saada heidänkin tarinansa laajemmin kuultavaksi ja luettavaksi? Voimaannuttaisiko kirjoittaminen näitä miehiä? Saisinko houkuteltua uusia miehiä hankkeeseen?
Kävin vanhalla työpaikallani Itiksen Symppiksessä houkuttelemassa miehiä hankkeeseen ja muutama lupautuikin. Pajoihin ei näistä kuitenkaan tullut kukaan. Pajoja ja osallistumista kuitenkin edelleen markkinoitiin Symppiksissä ja päätin vielä tehdä kierroksen jokaisessa sekä yrittää kerätä tarinoita paikan päällä. Miehet lähtivät kertomaan tarinoitaan itsenäisesti sekä lupauksella, että minä kyllä kirjoitan, jos mies vaan kertoo tarinansa. Ja niin tuli tekstejä kymmeniltä miehiltä.
Aloin pohtimaan hanketta, edessä odottavaa opinnäytetyön tekemistä sekä kirjoittamisen mahdollisuuksia. Kuinka opiskeluni yhteisöpedagogiksi työyhteisön kehittäjä -suuntauksessa sekä itselleni hyvin tärkeä työni mielenterveys- ja päihdehaasteiden kanssa painivien asiakkaiden kanssa voisi liittyä opinnäytetyöhöni? Hankkeen opettajien kanssa sain ajatuksia kasaan ja tarkoitus on tehdä hankkeelle opinnäytetyö hankkeen jalkautumisen mahdollisuuksista paikkaan, missä tehdään työtä hankkeen kohderyhmän kanssa. Missä arvostava kohtaaminen on työn perusta ja kuunteleminen merkityksellisintä luottamuksen saamiseksi. Voisiko siis Omakehusta saada aikaiseksi työmenetelmän mielenterveys- ja päihdetyön kentälle? Voisiko miehille syntyä kirjoittamalla kokemusta osallisuudesta sekä voimaannuttavia tunteita? Mahdollistaisiko hankkeen jalkauttaminen sen?
Tänään kävin Symppiksessä pohtimassa asiaa työntekijöiden kanssa. Yhteinen näkemys ja toive on sille, että jalkautuvista pajoista saataisiin viikoittainen toimintamalli, mikä sinällään jo saattaisi houkutella asiakkaita käymään säännöllisemmin. Voimaantuminen, osallisuuden kokemus ja tunne oman elämän merkityksellisyydestä olisi isoja asioita, joita toivottaisiin miesten kohdalla tapahtuvan. Paja lähtee toimimaan yhdessä Symppiksistä viikoittain minun ja ajoittain hankkeen ammattilaisten vetämänä. Pajojen välillä tullaan pitämään Symppiksessä ainakin kirjaa ja postilaatikkoa, joihin on mahdollista kirjoitella myös niinä päivinä, kun paja ei kokoonnu. Mahdollinen lopullinen tuotos voi olla kirja tai vaikka tekstejä Symppiksen seinillä.
Tänään en miehiä houkutellut kirjoittamaan, mutta tärkeän kuulemani lauseen poimin silti yhden miehen puheista työntekijälle. “Mä halusin sulle tulla kertoon miten mulla menee, kun ajattelin et oot kuitenkin huolissas, kun mua ei oo näkyny.” Näin ystävänpäivän jälkeen tuntuukin erityisen merkittävältä ajatus siitä, että jokaisella olisi joku, jonka tietäisi haluavan kuulla kuulumisesi. Jokaisella tulisi olla joku.
Ps. Symppikset ovat matalan kynnyksen päivätoimintakeskuksia, joissa tarjotaan asiakkaille terveys- ja sosiaalineuvontaa ja ohjataan palveluiden käytössä. Symppisten perustehtävänä on mielenterveysongelmista ja päihteidenkäytöstä johtuvien haittojen vähentyminen sekä kävijöiden osallisuuden vahvistuminen ja elämänlaadun paraneminen.
