Symppis on hiljainen ja vain muutama aamupalaansa nauttiva on paikalla. Istahdan pöytään, missä muutama mies ja nainen ruokailee ja kerron mitä teen. Miehiltä ei kehuja itsestään heru, mutta ehdottavat, voisivatko kehua toinen toistaan. Yhden miehen puuroon löytää tiensä kaikki mahdolliset tarjolla olevat päälliset: kiisseli, sokeri, kaneli, jogurtti sekä mukanani tuomani dumlet. Upea visuaalinen juttu ja annosta kehuessani mies innostuu kuitenkin kertomaan itsestään, ja kun “kerrankin on mahdollisuus kertoa”. Niin syntyy tarinaa miehestä, siitä kuinka elämästä suurin osa on mennyt eri urheilulajien parissa hyvällä menestyksellä, useamman lajin kanssa on kisattu ja voitettukin SM-tasolla, kuinka on ollut fyysistä työntekoa omassa rakennusalan yrityksessä ja kuinka pitkään elämässä auttanut lääkitys vaikutti elämään.
“Puolet elämästäni oon syönyt niitä ja niiden kans pystyn elään. Sillon ku mulle ekan kerran määrättiin lääkkeet -98, ei ollut mitään puhetta riippuvuudesta.””
Ei ole ensimmäinen kerta, kun miesten puheissa nousee esiin lääkkeet. Mies kertoo tarinaansa, on sattunut onnettomuus, loukkaantuminen, tapaturma. Tai on tai on ollut jokin sairaus, mitä on hoidettu lääkkeellä. On sattunut työssä ollessa, harrastuksessa, vapaa ajalla. Miestä on hoidettu, on määrätty lääkitys ja jossakin kohdassa, monesti vuosikausia kestäneen lääkityksen jälkeen lääkitys lopetetaan “seinään”. Usein lääkkeillä tarkoitetaan bentsodiatsepiineja, jotka ovat yleisimpiä rauhoittavia lääkeaineita, joita käytetään mm. ahdistus- ja pelko-oireiden, mutta myös epilepsian ja lihasjäykkyyden hoidossa. (lisätietoa mm. https://paihdelinkki.fi/fi/tietopankki/tietoiskut/laakkeet/bentsodiatsepiinit)
“Mä oon nytkin maannu monta päivää sängyssä, ku en voi liikkuu mihinkään. Jos mulla ois mun lääkkeet, mä pystyisin. Kaveri toi paniikkihäiriölääkkeen, niin pääsin liikeelle.”
Tämä lääkeasia on mielestäni mielenkiintoinen ja tulee vastaan todella usein miesten puheissa. Sen kummemmin nyt lääketieteeseen ja –hoitoon puuttumatta, pohdin kuitenkin lääkkeiden merkitystä ihmisen elämässä. Kuinka voidaan olla tilanteessa, että avuksi tarkoitettu lääke muodostuu elämässä ensin helpottavaksi ja jollakin tapaa elämää myös kannattelevaksi tekijäksi ja jossakin kohdassa lääkkeestä muodostuu jonkun toisen tahon mielestä sellainen, että ihminen ei enää saa lääkettä käyttöönsä. Asia ei tietenkään ole näin mustavalkoinen ja yksiselitteinen, mutta jokin ei mielestäni ole oikein tässä yhtälössä. Ihminen ei saa elämäänsä yläpidettyä ilman lääkettä, lääkettä ei suostuta laillisesti määräämään ja kadulta saatava lääkitys on ainoa mahdollisuus elää päivästä toiseen.
“Sit romaneilta saa kaikkia lääkkeitä, kun ei laillisia ja kunnollisia lääkkeitä saa lääkäreiltä. Miten vitussa tää voi mennä näin? Aika monta ihmistä on tehty toimettomaks, ku ei ihminen pysty ilman lääkkeitään oleen.”
Tähän kirjoittamiseenkin liittyy se, että jaksaako tai pystyykö. Oman elämän ajatteleminen on aivan varmasti todella hankalaa ja raskasta, jos ja kun päivästä toiseen selviäminenkin on kipujen, ahdistuksen ja pelkotilojen kanssa. Näiden miesten elämänkokemusten kuunteleminen on aina hyvin mielenkiintoista ja innostavaa. Toisaalta surun, turhautumisen, epätoivon, epäreiluuden ja haastavien tilanteiden kuuleminen aiheuttaa itsellä paljon ajatuksia ja tuntemuksia siitä, kuinka yhteiskunnassa huolenpito ei yllä jokaiseen. Kuinka huolta saatetaan kantaa asiasta, mikä ei ole se perimmäinen syy ihmisen elämänlaatuun vaikuttamassa. Hoidetaan oiretta eikä syytä ja määrätään hoitoa tai lääkettä, mitä ihminen ei halua. Halutaanko me oikeasti kuulla, mikä milloinkin ihmistä vaivaa? Onko tarpeeksi ihmisiä kuuntelemaan? Onko kuuntelemiseen ja toiselle puhumiseen tarpeeksi aikaa? Pääseekö ihminen tarvittaessa kertomaan itsestään niin, että joku kuuntelee?
“Pieni määrä, pienellä annostuksella, niin pystyisin tekeen kaikkea ja puhumaan näin normaalisti ihmisille.”
Teksti: Satu Kivinen
