Opiskelen kolmatta vuotta yhteisöpedagogiksi Humakissa. Opintojen edetessä olen tutustunut osallisuuden käsitteeseen yhä syvemmin ja pidän sitä yhtenä tärkeimmistä tavoista tarkastella yhteiskuntaa ja sen eri ryhmiä yhteisöpedagogina. Harjoittelupaikkoja etsiessäni olen tiennyt haluavani päästä tekemään osallisuuden kokemusta edistävää työtä. Osallisuuspainotteisessa työssä eri kohderyhmien ja yhteisöjen kanssa, voisin osaltani vaikuttaa edes hitusen näiden jäsenten hyvinvoinnin kohenemiseen.
Aloitin toisen ammatillisen harjoitteluni Omakehu- hankkeessa alkuvuodesta 2021. Hanke vaikutti mielenkiintoiselta harjoittelupaikalta useasta syystä. Hankkeen kohderyhmänä on haasteellisessa elämäntilanteessa olevat miehet. Yleensäkin työskentely miesten hyvinvoinnin edistämisen parissa oli minulle uutta ja koin sen haasteena, sekä hyvin motivoivana oppimiskokemuksena. Hanke toteuttaa osallisuuden kokemuksen lisäämistä miesten keskuudessa, tuomalla esiin heidän tarinoitaan monimuotoisina sanataiteen tuotoksina. Tunsin tilaisuuden kasvaa ammatillisesti, sillä tiesin, että tämän kaltaista kohtaamistyötä tulee tehdä aidolla herkkyydellä, silti pitäen oma ammatillinen rooli vahvana mielessä. Kohderyhmä huomioiden aavistin, että hyvin rankkojakin kokemuksia kirjoitusprosessien edetessä voi nousta työstettäviksi. Hankkeen työmenetelmänä olevasta luovasta kirjoittamisesta, sanataiteesta, halusin oppia lisää. Jos kirjoittaminen tuntuisi osallistujasta vaikealta, löytäisinkö sanataiteesta keinot, joiden avulla päästään eteenpäin?
Minua ovat aina kiehtoneet ihmisten elämäntarinat. Pidän kirjoittamista oivana työkaluna päästä käsiksi omiin tunteisiin ja käsitellä niitä. Rinnassa epämääräisenä muriseva möykky voi olla helpompi hahmottaa, kun sen saa kirjoitettua paperille. Minulla on omakohtaista kokemusta kirjoittamisen hyödyistä, kuten monilla meistä. Kirjoitin lapsena ahkerasti päiväkirjaan kokemuksiani ja tuntojani. Myöhemmin kirjoituspöytäni laatikot pursusivat dramaattisia novelleja, joihin uppoamalla käsittelin nuorta myllertävää mieltäni. Peruskouluaikoina kouluvihkojen sivuja kului välillä enemmän runojen rustailuun, kuin itse tarkoitukseen. Tämänkaltainen luovuudesta pulppuava kirjoittaminen oli ollut tauolla pidempään ja toivoinkin harjoittelun avaavan myös omia luovuuden kanaviani.
Osallistujien taitovalmentajana toimiminen tuntui vastuulliselta. Miten osaisin toimia niin, että työpajoista jää valmennettaville onnistunut kokemus? Taitovalmentajakoulutuksessa painotettiin oikeanlaisia kysymyksiä, keskustelua ja läsnäoloa, kuitenkaan mitään tarkkaa kaavaa työhön ei ollut. Jokainen osallistuja tulisi olemaan omanlaisensa kirjoittaja. Se, mikä saa toisen kirjoittamaan, ei välttämättä toimi toisella. Kysymyksiä pyöri mielessä; miten etenen, jos osallistuja ei koe annettuja kirjoitustehtäviä mielekkäiksi? Mitä jos tekstiä ei synny? Tähänkin oli kouluttajilla jo valmis vastaus; se ei haittaa. Taitovalmentajan tehtävä on kysyä oikeat kysymykset ja poimia sieltä ne pienet versot, joihin tarttua ja joista teksti hiljalleen lähtisi kasvamaan.
Oma pienryhmä
Työpajat aloittivat toimintansa maaliskuussa. Koko kevään 2021 kokoonnuimme Omakehu- työpajoihin verkkoympäristössä, Zoomissa. Alkuun jännitimme hanketiimin kanssa, löytääkö työpajoihimme lainkaan osallistujia. Oli hienoa, kuinka joukkomme kevään mittaan kasvoi ja kuinka monenlaisia kirjoittajia osallistujien joukosta löytyi. Työpajoissa vietimme suurimman osan ajasta pienryhmissä, mutta yhteinen aika pajojen alussa ja lopussa teki yhteisöstämme koko ajan tiiviimmän.
Parasta valmentajan työssä oli oma pieni ryhmämme, jota luotsasin yhdessä harjoittelijakollegani kanssa. Ryhmässämme oli kolme hyvin erilaisista taustoista tullutta miestä. Alun kokemattomuudesta kumpuava huoleni siitä, että tekstiä ei syntyisi, osoittautui tässä ryhmässä aiheettomaksi. Jokainen ryhmäläisemme oli tekstien suhteen tuottelias, vahvan oman näkemyksensä ja tyylinsä löytänyt hiomaton timantti. Valmentajan työ alkoi tuntua hyvin pian luontevalta ja jokaisessa tapaamisessa opin jotain uutta ihmisyydestä. Me jokainen rakennamme välillemme monenlaisia muureja ja suojapanssareita. Näissä tapaamisissa koin miten tekstit toivat meidät kaikki samalle viivalle, muurit murtuivat ja ne piilossakin pysyttelevät, mutta niin usein meitä estävät ennakkoluulot saivat kyytiä. Ehkä eniten sanataiteestakin opin lopulta näiltä miehiltä. Vaikka me valmentajat annoimme heille tehtäviä ja palautetta, he toivat näkyväksi yhä uudelleen, mitä on kirjoittaa sydämestään ilman filttereitä tai pyrkimyksiä täydelliseen kielioppiin.
Kevään edetessä osallistujat edistivät omia tekstejään ja lukivat niitä ääneen meille kaikille. Ryhmä kehittyi omaksi turvalliseksi tilakseen, jossa mennyt elämä kääntyi jaetuiksi kokemuksiksi, elämäntarinoiksi ja oivalluksiksi. Ihmisenä ja miehenä olemisen vertaisuus oli käsinkosketeltavaa. Usein toisen teksti liikutti kyyneliin tai naurahdukseen saakka, niin toisia osallistujia, kuin meitä valmentajia. Syntyi kokemus, että ryhmässämme jokainen osallistuja avasi itseään, mutta myös pysähtyi aidosti kuuntelemaan toinen toistaan. Siispä tavatessamme ensi kertaa kasvotusten kesäkuussa 2021 Vartiosaaressa, olimme jo tuttuja toisillemme. Etukäteen en olisi voinut kuvitella, miten hyvän yhteyden voimme onnistua luomaan keskustellen ja tuottaen tekstiä vain verkkoympäristössä.
Yhteisöllinen, koko hankkeen yhteinen tapaaminen Vartiosaaressa oli tärkeä päätös intensiiviselle keväälle. Osallistujien teksteissä oli kevään mittaan käsitelty haastavia aiheita, eikä verkkotyöpajojen aikataulujen puitteissa ollut mahdollisuutta keskustella pidempään koko ison ryhmän kesken. Vartiosaaressa oli aikaa. Aurinko paistoi, tunnelma oli lämmin, vapautunut ja keskusteleva. Yhteisömme henki huokui onnistumisia. Edessä oli työpajojen kesäloma.
Syksyllä 2021 jatkoimme kasvotusten tapaamisia Pasilassa joka toinen viikko. Pienryhmämme kaipasi tiiviimpää tapaamista ja jatkoimme edelleen myös vuoroviikoin verkossa työskentelyä. Ryhmämme yhteys pysyi vahvana läpi syksyn ja miehistämme jokaisen kirjoitusprosessi eteni hyvin. Haikein mielin päätin harjoitteluni joulukuussa ja ryhmäläistemme matka Omakehu-työpajoissa tuli samaan aikaan päätökseensä. He jatkavat hyvin käynnistynyttä kirjoitusprojektiaan vielä tänä keväänä yhteistyössä Voima-lehden kanssa ja kuka tietää minne nämä tarinat heidät vielä vievätkään. Toivon miesten löytäneen hankkeesta tekstien lisäksi vertaistukea, verkostoja tulevaisuuteen ja ehkä jopa ystäviä.
Mitä opin?
Sanana omakehu mielletään usein negatiivisena itsensä korostamisena. Pohdin alkuun, onko Omakehu hyvä nimi hankkeelle, jos se aiheuttaa lukijassaan heti vastareaktion, eikä täten halua edes tutustua hankkeen sisältöön. Hankkeen tavoite parantaa kohderyhmän miesten elämänlaatua luovan kirjoittamisen keinoin, on tärkeää työtä. Miksi sitten kirjoittamisessa omakehu on tärkeää? Mitä on positiivinen omakehu? Hankkeen ja ryhmäni työskentelyä havainnoineena, voisin kutsua positiivista omakehua itsensä huomaamiseksi ja omalle tarinalleen arvon antamiseksi. Positiivisen omakehun avulla jokainen voi kertoa tarinansa arvokkaana kokemuksena, joka on oman maailmankatsomuksen pohjana ja jonka ansiosta on oivaltanut ja valmis oppimaan uutta. Omat rankatkaan kokemukset eivät sulje mitään pois, vaan päinvastoin, ne avaavat ovia uusille mahdollisuuksille. Kokemukset ovat siis rikkaus ja niiden opeista saa kehun aihetta. Täytyy vaan löytää oikea kulma ja se voi löytyä juuri omakehun kautta.
Valmentajana opin paljon kohtaamisen tärkeydestä. Siitä mitä tarkoittaa dialogi, laskeutua toisen puheenvuoroon ja pohtia, miten saan tietää aiheesta lisää? Hyvä kohtaaminen ei ole vastauksen tietämistä ja se on minulle helpotus. Kuinka hyvältä tuntuu ajatus, että ihmisten välisessä toiminnassa tärkeintä olisi taito kuunnella? Sitä me kaikki ainakin voimme aina harjoitella. Dialogissa ei ole kiire mihinkään.
Kehityin siis kohtaamistyössä ja tunnen sen yhä enemmän vahvuudekseni. Opin, että herkkyydestäni huolimatta ja sen ansiosta, pystyn kehittymään ja toimimaan vahvuusalueellani ammatillisesti kohdaten jokaisen yksilönä. Löysin harjoitteluni aikana tarkemmin omat rajani ja opin tarkkailemaan aiheita myös kriittisemmästä näkökulmasta. Rankoista taustoista kumpuavat sanataiteen tuotokset saivat minut tarkastelemaan arvojani ja suhteuttamaan niitä hankkeeseen osallistujien elämänkokemuksiin. Harjoittelu oli monella osa-alueella silmiäni avaava, kasvattava ja istutti siemeniä uusille ideoille toimia monimuotoisten yhteisöjen eteenpäin viejänä.
Lopuksi; tunnen olevani onnekas, että sain olla vierellä kulkijana oman pienryhmämme miesten matkalla, sekä mukana kokemassa kaikkien hankkeeseen 2021 osallistuneiden miesten jakamia sanataidetuotoksia.
Teksti: Jaana Aalto, Yhteisöpedagogiopiskelija, Taitovalmentaja, Omakehu- hanke 2021
